Innostukseni pyöräilyä kohtaan alkoi oikeastaan vajaat kaksi vuotta sitten kesällä, kun saimme kahden ystäväni, AK:n ja Saran kanssa päähänpiston retkipyöräillä Helsingistä Pohjois-Savoon ja takaisin vajaassa viikossa. Tavoitteena oli polkea noin 100 kilometriä päivässä, jotta pääsisimme ystäväni Konnevedellä sijaitsevalle erämökille ajallaan. Yöt matkanvarrella nukkuisimme teltassa siellä, minne olisimme hämärän saapuessa selviytyneet. Mökille päästyämme lepäisimme ja nauttisimme luonnon rauhasta muutaman päivän, jonka jälkeen lähtisimme takaisin pääkaupunkiseudulle, osaksi pyörällä ja osaksi julkisilla kulkien. Reittiä oli suunniteltu alustavasti, mutta ei liian tarkasti, jotta siinä olisi joustovaraa. Tavoite oli kova, varsinkin minulle, joka ei vielä suunnitteluvaiheessa edes omistanut pyörää, hyvästä kunnosta puhumattakaan. Hinku lähteä seikkailulle oli kuitenkin niin suuri, että muutamassa viikossa saimme kaiken tarvittavan kasaan; pyöränrotiskon löysin Tori.FI:stä ja pienen tuunailun jälkeen siitä kuoriutuikin ihan kelpo peli. Teltan sekä muut retkivarusteet lainasimme tutuilta ja tuttujentutuilta ja se, mitä emme saaneet hankittua, emme myöskään tarvinneet.
Lähtöpäivänä jännitti, mutta hyvällä tavalla. Otimme junan Helsingistä Lahteen, josta retkemme virallisesti alkoi. Ensimmäisen yön vietimme isoäitini mökillä Sysmässä, koska se sattui olemaan sopivasti matkan varrella. Toinen yö meni telttaillen Tammijärven uimarannalla, Luhangassa ja kolmas Jyväskylän kupeessa. Aamupalaksi oli pikapuuroa pähkinöillä, lounaaksi myslipatukoita tai hedelmiä ja illalliseksi valmispastaa pinaattikastikkeella. Matkan varrella pysähdeltiin vähän väliä ja milloin mistäkin syystä. Syömään tien poskesta löytyneitä metsämansikoita tai juomaan paikallisessa kyläkahvilassa lounaskahvit. Yhtenä päivänä kävimme myös Leivonmäen kansallispuistossa seikkailemassa. Sen edustalla piti pientä puistokahvilaa maailman sympaattisin nainen, Sirkku. Ostimme häneltä pitsaa ja lettuja.
Olimme lähteneet matkaan hymyssä suin ja voittajan elkein, mutta kolmen päivän pyöräilyn sekä olemattomien yöunien jälkeen hymyni kuitenkin hyytyi ja kuntoni sanoi itsensä irti. Enkä ollut meistä ainoa. Myös AK:lla oli ongelmia polviensa kanssa, koska tajusimme vasta noin 300 kilometrin ajamisen jälkeen, että hänen satulansa oli ollut koko matkan ajan aivan liian matalalla. Näin säädät satulasi oikealle korkeudelle. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätimme AK:n kanssa hännät koipien välissä ottaa maitojunan Jyväskylästä takaisin Helsinkiin, kun seurueemme kolmas muskettisoturi, Sara, jatkoi urheasti pyöräilyä kohti määränpäätämme. Jälkikäteen ymmärsin, minkä vuoksi kuntoni oli romahtanut kesken matkan. Lähinnä siksi, että olin pyöräillyt viimeksi teininä enkä muistanut alkuunkaan, kuinka rankkaa se todellisuudessa on, mutta myös siksi, että emme syöneet, juoneet taikka nukkuneet tarpeeksi kulutukseemme nähden. Kroppani alkoi yksinkertaisesti käymään ylikierroksilla, kunnes se kosahti kuin ylikuumentunut sulake konsanaan. Vaikka tämä ensimmäinen pyöräreissuni ei mennytkään ihan niin kuin Strömsössä, se tunne, minkä tien päällä polkiessani koin, oli jotain sanoinkuvailemattoman upeaa. Vapautta sen puhtaimmassa muodossa. Vain minä ja tie, tie ja minä.
Olin koukussa.
Rakkaudella,
Laura
PS. Minulla ei juurikaan ole kyseiseltä pyöräretkeltä kuvia, mutta ilokseni löysin muutaman filmikameralla räpsäisemäni otoksen arkistojen kätköistä. Niissä on mielestäni aivan erityisen ihana tunnelma <3